Harrastustoiminnassa tarvittava "ammattitaito"

[RG]

Hei kaikki!

Foorumin “noviisina” olen mielenkiinnolla lukenut eri keskusteluja ja alaan perehtyneenä myös pienimuotoisesti antanut neuvoja sitä tarvitseville.

Katsoin aiheelliseksi aloittaa uutta (kokoavaa) keskustelua aihepiiristä, joka on tullut esiin mm. viestiketjuissa “Perustietoa kaivataan”, “Kauppoja tekemään” ja viimeisenä “TAD Super Lead”. Keskusteluissa on tullut esiin m.m. seuraavia kysymyksiä:

• – Mistä tarvittava tieto?
• – Mikä on riittävä tieto?
• – Miten saan laitteen toimimaan?
• – Entä, jos ei toimikaan?
• – Onko se varmasti turvallinen?
• – Saako sen myydä tai edes antaa toisen perheenjäsenen käyttöön?

Toivoisin, että voisimme käydä asiallista keskustelua edellä mainituista aiheista kokonaisuutena ja riittävän yleisellä tasolla, takertumatta liikaa yksityiskohtiin. Toki, esimerkkejä ja lainauksia voi ja pitääkin esittää, mutta kannanottojen pitäisi olla yleispäteviä ja laitetyypistä tai -toimittajasta riippumattomia.

“[harryk (Re:TAD Super Lead)]: En ole jaksanut/ehtinyt lukea tätä koko tarinaa läpi, mutta pikaisen luennan jälkeen tuli mieleen josko palstan moderaattori/Uraltone jaksaisi vääntää suomeksi putkivahvistimen rakentamiseen liittyvän yleisen käyttöönottoprosessin kuvauksen tarkastuspisteineen. Kyse ei tässä kait ole avaruusteknologiasta, vaan maalaisjärjellä käsitettävistä asioista, jos rakentaja/projektin vetäjä ymmärtää selkokielistä suomenkieltä.”

Vähän samanlaisia ajatuksia tuli mieleen, mutta mikä on kyseisen laitteen tausta? Ei taida olla kyseessä UralTonen maahantuoma rakennussarja, vaan amerikkalaisen yrityksen ohjeiden mukainen projekti.

Yli neljäkymmentä vuotta elektroniikkaa rakentaneena, putkilaitteet mukaan lukien, en luonnollisesti pidä asiaa mitenkään ihmeellisenä, mutta vähitellen on muodostunut käsitys siitä, mitä ennakkotietoja harrastelijan pitäisi itseltään vaatia, ryhtyessään rakentamaan vahvistinta rakennussarjasta tai irto-osista.

Viestiketjussa “Perustietoja kaivataan”, tiedusteltiin keväällä hyviä lähteitä, mistä voisi lukemalla hankkia osaamispohjaa elektroniikasta ja erityisesti putkitekniikasta. Suomenkielisistä kirjoista, ehdottomia ykkösiä ovat Osmo A. Wiion kirja vuodelta 1952, joka on kirjoitettu vuoropuhelumuotoon, missä edistynyt alan harrastaja neuvoo nuorempia kavereitaan kerholla ja käsittelee samalla sopivasti matematiikkaa ja elektroniikan komponenttien fysiikkaa. Toinen teos on John Schröderin Radionrakentajan Kirja II osa vuodelta 1963, jonka tekstiasu on vähemmän tuttavallinen, mutta siinä käsitellään erityisesti putkirakenteluun liittyviä sähköiskun vaaroja.

Myös sähköturvallisuudesta ja sähköturvallisuusmääräyksistä on ollut keskustelua otsikolla “Kauppoja tekemässä” ja yhteenvetona voisi todeta, että putkivahvistimen turvalliseen rakentamiseen, korjaamiseen ja käyttämiseen liittyy todella paljon sellaisia asioita, joita ei heti arvaa. Sanotaan, että “tieto lisää tuskaa”, mutta todettakoon että olen nähnyt lukuisia esimerkkejä siitä, kun esimerkiksi musiikin harrastaja on altistanut itsensä tai perheensä hengenvaaraan käyttämällä epäkuntoista laitetta väärin tai kunnossa olevaa laitetta vaarallisissa olosuhteissa.

Pelkkä kirjaviisaus ei riitä, mutta ilman teoreettista pohjaa, ei kannata rakenteluun ryhtyä, ilman pätevää työnjohtoa. On totta, että elektroniikan kokoonpanotöitä voi ammatikseen suorittaa ilman teoreettista pohjaa, kun työtä johtaa ja valvoo ammattitaitoinen työnjohto. Viimeksi mainittu on myös kaikin puolin vastuussa työntekijöistään ja työn tuloksesta.

Mutta, mikä on sitten harrastajan tilanne? Wiion kirjaan on rivien väliin kirjoitettu monta avainsanaa: kerho, vanhempi harrastaja jne., jolta voi pyytää neuvoa. Myös oman turvallisuuden takia, ei koskaan pitäisi tehdä putkivahvistimiin liittyviä huoltotoimenpiteitä yksin, mikäli avun saaminen on vaikeata. Sähköiskun ja tulipalon vaaraa pitää tietysti minimoida sopivilla menetelmillä, mutta esimerkiksi vikavirtasuoja tai erotusmuuntaja eivät suojaa anodijännitteeltä, jos työskentelee varomattomasti molemmin käsin jännitteellisessä laitteessa.

Kirjoittaja harrik ehdotti siis, että palstan moderaattori tai muu taho laatisi vahvistimen käyttöönottoprosessin kuvauksen tarkastuspisteineen. Kannatan periaatteessa kyseisen prosessin kuvauksen laadinnan, mutta pelkään pahoin, ettei aivan yleispätevää prosessikuvausta voi laatia, ilman että siitä tulee turhan monimutkainen. Vaikka peruskytkentöjä on rajallinen määrä, laitteissa on sen verran variaatioita, ettei vikaa voi ilman kytkentäkaaviota ja kyseisen kaavion lukutaitoa paikallistaa. En myöskään lähtisi kirjoittamaan uutta suomenkielistä perusteosta, koska edellä mainitsemani kaksi kirjaa täydentävät hyvin niitä lukuisia ulkomaalaisia kirjoja, mitä kitaravahvistimista on julkaistu.

Mietin silti, voisiko kitaravahvistimen aloittavalle kotirakentajalle olla jonkin sortin kysely (vähän vastaava kuin radioamatööriksi pyrkiville), missä kartoitetaan sähköopin ja elektroniikan osaamispohjaa soveltuvin osin?

Tästä tuli vähän pitkä puheenvuoro, mutta näillä sanoilla avaan keskustelun rakentavassa hengessä.  

Ystävällisesti,
Robert Gyllenberg

[hujanen]

Moro!

Jäi yllä oleva hyvä teksti heti piiloon uusien alle, joten kaivanpa  sen näin esille.

Ja Harrya mukaellen puuhunkin on helponpi kiivetä tyvestä, kuin yrittää hypätä suoraan latvaan.

Jussi

[teemumm]

Ihan samat sähköturvallisuusasiat kaiketi putkivehkeisiin pätevät kuin muihinkin vahvavirtalaitteisiin. Lisänä ehkä se, että putkivehkeissä kovia jännitteitä voi jäädä kondensaattoreihin sähköjen poiskytkennän jälkeen.

Sähkötöiden tekemisestähän on kerrottu muunmuassa KTMp516:sta, jonka 10§ toteaa mm. että sähköalan harrastustoimintaan liittyviä itse rakennettuja sähkölaitteita saa korjata jos ne ovat omaan käyttöön tarkoitettuja. Tähän ei siis tarvita mitään pätevyyksiä.

http://plus.edilex.fi/tukes/fi/lainsaadanto/19960516

Sähkötyöturvallisuudesta hyviä opuksia ovat mm. sähköturvallisuustutkintojen tutkintomateriaalit. D1-2012 on varsin kattava kirja aiheesta, vaikka keskittyykin pääasiassa kiinteistösähköistykseen:

http://kauppa.sahkoinfo.fi/product/1027

Samaten sähkölaitekorjaajan opas joka sekin on sähköturvallisuustutkinnon materiaalia:

http://kauppa.sahkoinfo.fi/product/328

[RG]

teemumm: “Sähkötöiden tekemisestähän on kerrottu muunmuassa KTMp516:sta, jonka 10§ toteaa mm. että sähköalan harrastustoimintaan liittyviä itse rakennettuja sähkölaitteita saa korjata jos ne ovat omaan käyttöön tarkoitettuja. Tähän ei siis tarvita mitään pätevyyksiä […]Sähkötyöturvallisuudesta hyviä opuksia ovat mm. sähköturvallisuustutkintojen tutkintomateriaalit. D1-2012 on varsin kattava kirja aiheesta, vaikka keskittyykin pääasiassa kiinteistösähköistykseen.”

Kiitos näkökulmasta, tästä se keskustelu lähtee liikkeelle!

Muodollinen pätevyys on siis edellytys ammatillisessa toiminnassa ja Suomessa on aina ollut ankarat vaatimukset sähkötöiden johtajille: Koulutusta ja työkokemusta yhteensä vähintään kuusi vuotta, mistä syystä tapaturmat ovat maassamme harvinaisia muihin maihin verrattuna.

Harrastelijan dilemmaa pohdittaessa, ajattelen asiaa hieman laajemmasta näkökulmasta. Jotta orastava kiinnostus ja harrastuneisuus säilyisi harrastuksena, ei ole kaikille soveltuvaa, että hankkisi ensin sähköasentajan pätevyyden ja lähtisi sen jälkeen ensimmäisenä projektina rakentamaan isolle lavoille tarkoitettuja PA- ja valaistusjärjestelmiä, eikä näin yleensä tapahdukaan.

Yleensä, aloitetaan paristokäyttöisistä pikkulaitteista ja edetään asteittain verkkolaitteella toimiviin laitteisiin ja tällaisen rakentelun ohella, perehdytään lisää, jolloin tietotaitoa karttuu.

Matkan varrella voi kuitenkin tulla esiin tilanteita, missä ei osaa arvioida tietyn projektin vaativuustasoa oikein ja tämä on oikeastaan se asia, mitä lähdin pohtimaan ja olen jossain määrin kirjoittanut sitä auki ja pyydän jossakin vaiheessa kommentteja kyseiseen dokumentiin.

Keskeisenä ajatuksena on, että mielenkiinto ja hyvä fiilis säilyvät paremmin, kun kokee ensin onnistuvansa jonkun pienen projektin kanssa, eikä lähde heti kokeilemaan siipiään liian vaativassa tai vaarallisessa hankkeessa.

Kaikenlaiset kommentit ovat tervetulleita!

t. /Robert

[F-Jag]

Asiaa hieman sivuavana sellainen juttu, että putkivahvistimien itse rakentelu on reippaasti lisääntynyt niistä ajoista, jolloin nuorena itse aloittelin, ja yleensä ainakin rakennussarjoissa myyjät ohjeissaan koettavat aivan oikein tolkuttaa, että rakenteluun liittyy vaaroja, ja että pitäisi olla jonkinlaiset perustiedot. Lisäksi suojamaadoitusasiat ovat nykyään kunnossa, jos vain oikein toimitaan.

Toinen juttunsa on vanhojen vahvistimien käyttö ja itse korjailu, ja varsinkin sellaisten vanhojen, jotka on esim. tuotu rapakon takaa itse, eivätkä ne ole läpäisseet minkään sortin turvallisuustarkastusta. Sellainen käsite kuin suojamaa oli menneinä aikoina melkoisen vieras käsite useissa maissa. Käännettiin vain töpseliä rasiassa, tai maadoituskytkintä vahvistimessa toiseen asentoon. Tällaisten härvelien käyttö ja itse korjailu voi olla asiantuntemattomille edelleen kohtalokasta. Muistan itse omistaneeni tuollaisen “ground switch” vahvistimen (Fender Vibrolux Reverb) joskus ihan 70-luvun alussa. Kotona ei tainnut olla silloin keittiötä yms. lukuun ottamatta yhtään suojamaadoitettua rasiaa.

[Votti]

Rakenteluhommissa voisi olla hyvä käyttää myös vikavirtasuojaa joka katkaisee laitteista sähkön nopeammin kuin mitä normaali sulake ehtii reagoida.

http://www.mattikaki.fi/sahkoturvallisuus/vikavirtasuojakytkin.htm

-V-

[teemumm]

Rakenteluhommissa voisi olla hyvä käyttää myös vikavirtasuojaa joka katkaisee laitteista sähkön nopeammin kuin mitä normaali sulake ehtii reagoida.

Vikavirtasuojasta on varsin vähän hyötyä putkivahvistinhommissa koska vahvistimen virtapiirit on erotettu jo laitteen verkkomuuntajalla kiinteistön sähköverkosta. Lähinnä tuosta on hyötyä vain siina tilanteessa että tökkää kätensä verkkomuuntajan ensiöpiiriin.

[RG]

teemumm: “Vikavirtasuojasta on varsin vähän hyötyä putkivahvistinhommissa koska vahvistimen virtapiirit on erotettu jo laitteen verkkomuuntajalla kiinteistön sähköverkosta. Lähinnä tuosta on hyötyä vain siina tilanteessa että tökkää kätensä verkkomuuntajan ensiöpiiriin. “

Juuri näin. Vikavirtasuoja tai suojaerotusmuuntaja suojaavat käyttäjää nimenomaan joiltakin verkkojännitteen vaaroilta, mutta ei anodijännitteeltä, eikä myöskään verkkojännitteeltä, jos käydään kaksin käsin kiinni minkä tahansa virtapiirin äärijohtoihin.

Onneksi, n.s. “kuumalla” chasiksella olevia laitteita ei juuri 2000-luvulla tapaa, mutta muistan vielä 80-luvulla kun eräs tuttava oli jälkiasentanut kuulokeliitännän väritelkkariin, missä kyseistä liitintä ei ollut. Seurauksena, että kuulokejakin suojavaippa oli samaa virtapiiriä verkkojohdon kanssa, eli toisin sanoen 0 tai 230 volttia maata vastaan, pistokkeen asennosta riippuen. Tämä oli juuri sellainen potentiaalinen “sähkötuoliasennus”, missä vikavirtasuoja todennäköisesti pelastaa ihmishengen, mutta ei tietenkään anna oikeutusta hengenvaaralliselle asennukselle.

F-Jag: “putkivahvistimien itserakentelu on reippaasti lisääntynyt niistä ajoista, jolloin nuorena itse aloittelin…”

Olisi mielenkiintoista nähdä tilastoa, onko putkilaitteiden itserakentelu tosiaan kasvanut (määrällisesti tai suhteessa muuhun itserakenteluun), vai johtuuko ilmiö digitaalisen viestinnän kasvusta, jolloin olemme paremmin tietoisia muiden tekemisistä?

Äkkiseltään ajattelisin, että elektroniikan itserakentelu on asteittain hiipunut, koska tehdastekoisia koneita saa yhä halvemmalla ja huonon korjauskannattavuuden takia, elektroniikkakorjaamot ja komponenttien/varaosien vähittäismyymälät ovat kadonneet melkein joka kaupungista. Sanoisin, että 70-80 luvulla, esim. Turusta ja Porista löytyi kymmenkunta myymälää, mistä sai tavallisimpia komponentteja (putkia ja niiden kantoja mukaan lukien).

F-Jag: “yleensä ainakin rakennussarjoissa myyjät ohjeissaan koettavat aivan oikein tolkuttaa, että rakenteluun liittyy vaaroja, ja että pitäisi olla jonkinlaiset perustiedot.”

Tässä tullaan takaisin tärkeään kysymyksenasetteluun, joka ei ainoastaan koske turvallisuutta, vaan itserakentelun mielekkyyttä psykologisella tasolla: Onnistumisen ilo on suuri, kun kokee saavuttaneensa jotakin sellaista, mikä jäisi monelta muulta tekemättä.

Valitettavasti tämä toimii myös kääntäen: Mikään ei ole tuskastuttavampaa kuin todeta että laite, johon on panostanut rahaa, aikaa ja hermoja ei toimikaan tai toimii jollakin tavalla, mutta suorituskyky ei vastaa odotuksia. Ja, jos kaupan päälle vaarantaa omaa tai sivullisten sähköturvallisuutta, häiritsee viestintälaitteita (EMC-näkökulmat) tai aikaansaa muuta harmia, ovat jo vitsit vähissä.

Tulee myös mieleen, että käsite “perustaidot” tarkoittaa eri asiaa eri sukupolville ja eri ammattiryhmille.
Vielä 90-luvulla, taisi esim. RTV-asentajan koulutukseen kuulua opintojakso, missä perehdytään 60-luvun mukaisen putkisuperin toimintaan.

Vastaavaa koulutusta ei taida tänä päivänä olla, mutta elektroniikka-asentajan ammattitutkintoon liittyy audiotekniikan osa (sivu 11):

http://www.oph.fi/download/110937_elektroniikka_asentaja_ammattitutkinto.pdf

Ammattitaitovaatimuksiin on sisällytetty digitaalitekniikka ja jostakin syystä magnetofonitekniikka on erikseen mainittu, mutta putkitekniikasta ei ole mainintaa. Voidaan siis olettaa, että, koska tutkintoperusteet eivät sitä edellytä, myöskään ammattiin valmistavassa koulutuksessa ei “putkiharjoituksia” ole, jolloin edes keskiverto-ammattilainen joka valmistuu tänä päivänä ei välttämättä ymmärrä putkivahvistimen tai -radion toimintaperiaatetta, eikä kaikkia sen rakentamiseen tai korjaamiseen tarvittavia yksityiskohtia.

t. /Robert

[F-Jag]

F-Jag: “putkivahvistimien itserakentelu on reippaasti lisääntynyt niistä ajoista, jolloin nuorena itse aloittelin…”

Olisi mielenkiintoista nähdä tilastoa, onko putkilaitteiden itserakentelu tosiaan kasvanut (määrällisesti tai suhteessa muuhun itserakenteluun), vai johtuuko ilmiö digitaalisen viestinnän kasvusta, jolloin olemme paremmin tietoisia muiden tekemisistä?

t. /Robert

Tilastoja ei ole esittää, mutta sanoisin, että tässä itse olen ollut huomaavinani oikein putkibuumin. Putkivahvistimet ja putkiradiot olivat lähes kaatopaikkatavaran tasolla aikanaan halpojen ja tehokkaiden trankkukoneiden vallattua markkinoita. Putkien tekijät sulkivat tehtaitaan, vanhoja varastoja jäi suuret määrät (onneksi). Nyt ympäri maailmaa tehdään taas putkia, ja  kitaristeille transistorivahvisin on aika vaikea myytävä. Boutique-rakentajia on noussut esiin joka puolella, harrastuksesta ensin aloittaneina, ja me tavalliset pulliaiset kyhäämme itse, toisilla jopa useita projekteja yht'aikaa menossa. Yleinen elektroniikkaharrastus on varmaankin hiipunut. Nuoriso juoksee hirvittävän hintaisten digilelujen (esim. I-sarjan tuotteet) perässä, ja mikään itse tekeminen ei ole muotia. Tässä tällaista mutu-tuntumaa 😉

EDIT: Niin, se komponenttimyynti on mennyt nettiin ja erikoisliikkeille (esim. Uraltone,  Yleiselektroniikka, Bebek jne.) Kivijalkamyyntinä komponentteja saa korkeintaan radio- ja tv-huolloista rajoitetusti.

[teemumm]

EDIT: Niin, se komponenttimyynti on mennyt nettiin ja erikoisliikkeille (esim. Uraltone,  Yleiselektroniikka, Bebek jne.) Kivijalkamyyntinä komponentteja saa korkeintaan radio- ja tv-huolloista rajoitetusti.

Itse olen elektroniikkaa räplännyt enemmän ja vähemmän aktiivisesti 80-luvulta lähtien ja mielestäni komponenttien saatavuus ja valikoima ei ole koskaan ollut yhtä hyvä mitä tänäpäivänä. En tiedä sitten mikä on ollut tilanne 50-70- luvuilla.

Enkä tiedä onko elektroniikan harrastuskaan niin harvinaista nykyään. Jotkin Arduinot ja muu sulautettu elektroniikka on kaiketi aika suosittua nykyään.

[RG]

Hei kaikille!

Kävin katsomassa tuota, sinänsä informatiivista Fender-gurun sivua, mutta modaussivun
viimeinen kuva on kauhuesimerkki juuri sellaisesta, mitä ei toivoisi kenenkään matkivan.
Chassiksen “tilanpuutteen” nimissä, on etuasteen ylimääräinen middle-potikka sijoitettu
takaseinälle keskelle verkkovirtaosastoa. Tarina ei kerro, miten piuhat on vedetty ja
onko jonkinlaista lisäeristystä tehty, mutta tämä on juuri niitä “don't try this at home”-juttuja.
Olen myös omin silmin nähnyt laitteen, missä vastaavaan kohtaan oli yritetty asentaa
kotitekoinen efektilooppi yms.

http://fenderguru.com/wp-content/uploads/2010/05/mid-potmeter-300×221.png

Kuvan asiayhteys on siis tämä sivu, joka sisältää monia mielenkiintoisia modausvinkkejä.

http://fenderguru.com/amps/deluxe-reverb

t. /Robert

[T.S.]

Vanhoissa tehdastekoisissakin oli balance takaseinässä,RIGONDA BOLSHOI ja FENNO/PHILIPS V 295.Jälkimmäiseeä verkkomuuntajan alla on juotosrima missä balancen osat on ihan verkkojännitteenvaihtimen vieressä

[RG]

T.S.: “Vanhoissa tehdastekoisissakin oli balance takaseinässä,RIGONDA BOLSHOI ja FENNO/PHILIPS V 295.Jälkimmäiseeä verkkomuuntajan alla on juotosrima missä balancen osat on ihan verkkojännitteenvaihtimen vieressä”

Näitähän kyllä löytyy, mutta en silti haluaisi rohkaista tekemään tällaisia ratkaisuja. Koska kyseessä on oma mielipiteeni, yritän myös esittää perusteluja useasta näkökulmasta:

• – Sähköturvallisuus
• – Toiminnallisuus
• – Käytettävyys
• – Huollettavuus

Sähköturvallisuuden kannaltahan ongelmia ei ole, mikäli eristysvälit ja -aineet ovat kunnossa, eivätkä muutu normaalissa käytössä.

Toiminnan kannalta, ongelmia voi muodostua, kun etuasteen herkkä virtapiiri tuodaan ylipitkillä johdoilla verkkomuuntajan häiriökenttään tai viedään “pitkiä matkoja” (muutama cm riittää) samansuuntaisen verkkojohdon kanssa.
Käytettävyyden ja huollettavuuden kannalta, rakenteen selkeys on tavoiteltava asia. Kun säätimet ja rakenneosat etenevät signaalin kannalta loogisessa järjestyksessä, sekä käyttö, että huollettavuus on yleensä vaivatonta.
Viimeksi mainitut asiat ovat joskus ristiriidassa muotoilun kanssa. Muotoilija haluaisi sijoittaa osat symmetrisesti estetiikan nimissä ja lopputuotteessa päädytään kompromissiin.

Mitä “balanssi”-säätimeen tulee, olen törmännyt käsitteellisesti kahteen eri asiaan: ensisijaisesti stereon kanavatasoitus (vasen oikea), mutta sanalla tarkoitetaan toisaalta myös esim. kitaravahvistimen hehkujännitteen väliulosoton potikkaa, jolla minimoidaan hurinaa eng. “hum balance control”.

En lähde puolustamaan enkä kritisoimaan maamme tai naapurimaan suunnittelijoiden harkintakykyä, mutta toiminnallisesti stereobalanssi ei kyllä kuulu virtalähdeosastolle. Sen sijaan, sen sijoittaminen takaseinään on varmasti ollut perusteltua. Jos monolaitteesta kehitettiin stereoversio, sille ei alkujaan ollut paikkaa etupaneelissa. Myös käytön kannalta, stereobalanssi ei ole säädin, mihin välttämättä tarvitsee päivittäin koskea, jos radion ja kuuntelutuolin sijainti säilyvät muuttumattomina.

Kitaravahvistimen Hum Balance Control kuuluu tavallaan myös toiminnallisesti virtalähdeosastolle, joten sen sijoittelu verkkomuuntajan lähelle on helpommin perusteltavissa.

Mitä tehdastekoisiin vahvistimiin tulee, niin tapakulttuuriin on sisältynyt runsaasti kyseenalaisia ratkaisuja, joista on ollut vaikea päästä pois, kun ovat ensin vakiintuneet: esim. verkkovirtakytkimen rakentaminen volumepotikan pohjaan tai kitaravahvistimien Ground Switchit, jotka saavat vikavirtasuojan ihan syystäkin laukeamaan.

Emme siis voi kieltää todellisuutta, mutta historian suunnittelijoiden “aivopierut” pitäisi tiedostaa, jotta voimme niistä oppia ja välittää parempaa tietoa tuleville polville.

t. /Robert

[Faylon]

14 vuotta elektroniikkatehtaassa. Tuhat tälliä erotusmuuntajan kautta, vikavirtasulakkeen.
Hengissä ollaan edelleen. Se on kokemusta.

[hujanen]

Moro

Kuinka “märkä” pitää olla että tälli verkosta, tai anodijännitteestä voi tappaa? Muistan vanhan työkaverin joka kipristeli jo 24V jännitteestä. Ammiksen aikaan 60-luvulla, kun oltiin fiksuja nuoria, niin koeteltiin paljonko saatiin säätömuuntajasta lisätä hönkää ennenkuin piti irrottaa ote piuhoista. Luokkakaveri, joka oli myös luokan primus, piti täydet 250VAC, itse jouduin irrottaan 180VAC jälkeen. Työelämässä ollessani sain erinäisiä tällejä viallisista 400VAC laitteista, eikä se juuri kummoiselta tuntunut, vai voiko sähköönkin tottua?

Jussi

[Julkaisija]

Artikkelit